"When we look for the best in others, we find the best in ourselves." Sanoi joku minulle tuntematon. 

Tunnustan itseni soolourheilijaksi, mutta vuosia sitten maailman ollessa vielä nuori ja Tampereen määrätessä harrastin kovastikin joukkuelajeja. Tutuksi ovat tulleet pikkumustan perässä syöksyily kaukalossa ja äijämäinen ruhjominen soikean pallon perässä. Etenkin tuossa jälkimmäisessä kohdalleni osui mahtava porukka: joukkue oli pieni mutta pippurinen ja kekinäinen kannustus sekä kilpailu oli aitoa. Edellisessä tiivistyy se, mitä joukkueurheilusta kaipaan: Esikuvat ja pahimmat/parhaimmat kilpakumppanit löytyvät oman joukkueen sisältä ja heiltä voit kokoajan oppia jotain uutta. Verenmakuisiin soolosuorituksiin valmistautuessa, motivaation lähteet löytyvät omaa sisäistä pururataa lukuunottamatta hivenen kauempaa:  vastaavia ja huomattavasti vaativampia operaatioita tehneistä kansainvälisistä ikoneista. Seuraavalla lauseella saatan kaivaa verta nettinenästäni, mutta teksasilainen nimeltään Lance Armstrong on osoittanut elämässään sellaista elämänhalua ja päättäväisyyttä että en muuta voi voi muuta kuin ihmetellä ja ihailla. Kun nyt pysähdyn edellisen vuodatuksen jälkeen taas pohtimaan niin kyllähän noita esikuvia meille yksinäisille susillekin löytyy ihan lähipiiristäkin. Itsekin tunnen hyvin läheisiä ihmisiä, joiden määrätitoisuus ja treenaamisen täsmällisyys kävisi malliksi kenelle tahansa itsesnä kehittämisestä kiinnostuneelle. 

Siirtyessäni nyt neljännelle vuosikymmenelleni...tsiisus... olen ilokseni oppinut katsomaan avoimesti  tuttuja sekä vieraita ja poimimaan heistä ja heidän toiminnastaan piirteitä, joita itsekin tahtoisin omata. Olen huomannut että todella kehityn parempaan kun etsin hyvää muista.  Ja vielä lopuksi vaikka ei suinkaan vähäisimpänä: Olen oppinut ymmärtämään omaa ja muiden käytöksestä.