Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa työn ja hikiliikunnan hämmentävästä välimaastosta mutta toteuma ei taida ihan sitä olla. Noeisemitään jatketaan ajatuksenvirtaa.

Istahdin tänä aaumuna metrossa vaunuun, jonka oli kansoittanut ryhmä pieniä mutta pirteitä partiolaisia suhteettoman suurine reppuineen. Toisilla reppu oli suuruutensa vuoksi selvästi hankala kantaa ja päässä ollut pipokin selvästi hiosti, mutta kaikesta huolimatta kaikilla näytti olevan kovin jännittävää ja kivaa. Liikkuvat Reput jäivät pois Kampissa ja jatkoivat pulinasta päätellen matkaa Nuuksioon. Pikkumiesten naamat loistivat kuin näkkileipä vaikka ilma ulkona oli vähintäänkin synkkä; pivikorkeus n. 70 cm, reipas tuuli jne. Porukan iloisuus sai minutkin kaipaamaan vaeltamista ja sen ykinkertaista päivrytmiä. En todellakaan pidä itseäni erämiehenä, mutta vuosittain on tapanani ollut käydä kaveriporukalla Lapissa tuulettamassa ajatuksia ja ihmettelemässä ruskan poikkeavan aikaista tai myöhäistä tuloa. Minua jäi mietityttämään, miksi "vaeltajien" on istuttava junassa ja autossa vähintään 1000 kilmetria päästäkseen vaeltamaan. Oli huikeaa havahtua siihen että ihan naapurissa on oikea erämaa, joka synnyttää samoja elämyksiä kuin suuremmat siskonsa pohjoisessa. Toinen Liikkuvien Reppujen aiheuttama välähdys oli että luonnossa liikkumisesta voi nauttia myös ilman kiiltävänkahisevia Mikälie-Tex asusteita tai huimaavan tehokasta monipolttoainekeitintä, joiden hankintaan ja hypistelyyn olen itsekin ajoittain osallistunut. Oleellista ei siis ole se, miten tai missä lajiasi harrastat tai millaisia varusteita käytät vaan se että sinulle tulee hyvä olo harrastuksestasi.