Physis: Mara<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aatoshetki: Mehukkaan jäykät reidet, verinen sukka ja hämmentävän päättäväinen asenne kolmen tunnin sateessa juoksun jälkeen. Asenne korvaa fyysiset vajavaisuudet ja kun jalat eivät jaksa niin mieli vie eteenpäin..   

 

Tämän päivän juoksun taustana oli minulle n. kaksi kuukautta sitten heitetty vastustamaton ehdotus juosta Vantaan Mara ilman suurempaa valmistelua. Otin heiton vastaan ja valmistautumisena oli hajanainen juoksentelu ja yksi varsinainen pitkä lenkki n. kolme viikkoa ennen maraa. Onnistunut pitkä lenkki oli niitti sille että todella juoksuni juoksen. Koska juoksuharjoittelu oi vähäistä, panostin tankkaukseen. Kuluneen viikon olenkin syönyt vapautuneesti erinäköisiä ja –hajuisia astoja, uusia ja ihmeellisiä jäätelöitä. Vietinpä vielä perjantain hauskan illan ravintolassa tosin alkohlia pyrin mahdollisimman tyylikkäästi välttelemään siinä kuitenkin osittain epäonnistuen. Viikon syöminen ja tämänäiväiset kokemukset huomioiden voin kieliposkella kirjoittaa että juoksijan tärkein varuste ei ole kunon lenkkarit vaan tukeva jäätelökauha. Muttamutta juoksuun…   

 

Vantaalla oli hilpeä sää Luomumara fiilistelylle: Lämpöä n. 10-15 astetta, vesisadetta ja tuultakin. Juoksijoita satoja, ei tuhansia. Vähäisten juoksumäärien vuoksi osasin odottaa vaikeitakin kilometrejä, mutta en kerta kaikkiaan voinut kuvitella kuinka mehukkaita ne olivat. Ensimmäinen kympin lenkki meni tunnustellessa ja vauhti tuntui pysyvän hyvänä vaikka mahassa vähän oudolta tuntuikin. Tunne taisi olla seurausta perjantain Virtasista. Ensimmäisen lenkin lopussa vasemmassa kantapäässä rupesi tuntumaan selviä hiertymän oireita mutta päätin olla siitä välittämättä. Korjaus olisi joka tapauksessa mahdotonta ja päivän sademäärillä hiertymät olivat enemmän kuin todennäköisiä. Toisella kiekalla vauhti pysyi edelleen hyvänä ja taisipa hiukan lisääntyäkin.  Kantapään hiertymä tuntui pahalta ja lenkin lopussa valkoinen juoksusukkani olikin miehekkäästi veressä. Hiertymästä huolimatta juoksin puolikkaan hyvään aikaan ja aikakin oli varmasti lähellä ennätystäni jos ennätykseni tarkasti tietäisin. Kolmannella kiekalla juoksemattomuus alkoi vaikuttaa: Reisissä alkoi tuntua mehukas kipu ja juoksu muuttui vähitellen enemmän tai vähemmän tamppaamiseksi. Kantapään hiertymä oli onneksi jo turtunut. Pystyn selvästi juoksemaan ylämäet paremmin kuin alamäet sillä alamäkien ilmaisista kyydeistä huolimatta fiilis alaspäin mennessä oli tuskallinen. Kolmannen kiekan vaihtuessa neljänneksi alkoi sisäinen suorittajani nostaa päätään. Jos edes jollain tavalla pystyn pitämään vauhdin entisellään niin alittaisin neljän tunnin kokonaisajan. Neljännellä kiekalla pääsin myös luonnettani kasvattamaan ja rehvakalla asenteella juoksemaan sillä kontrolli jalkoihin oli hauskan hapuilevaa. Vastatuuliosuudet ja ylämäet olivat kovasti paljon tuskaisia ja alamäet vähintään huvittavaa töpöttelyä. Neljäänkympiin pääsin vihdoin alahuuli lörpättäen, rillit höyryssä ja saksalaisen heavy-gruppen huutaessa korviini Ich Will. Germaanien sanat toivat mieleeni muutaman vuoden takaisen juoksuepisodin, jolloin sain olla juokseva seuramies juostessani Tähtisilmän kanssa saman kisan. Silloin viimeisen kierroksen ylämäissä hokemani jaksaajaksaa-nyteikävellä – mantra ja siihen liittyneet henkevät keskustelut tulivat elävästi mieleeni. Yksin juostessa tsemppi-mantrat saa hokea omalla sisäisellä pururadalla mutta onneksi MP3-tekniikka auttoi tällä kertaa väsynyttä. Olo oli sen verran tuskainen että alahuulen lörpöttely alkoi muuttua tyytyväiseksi virnistelyksi vasta <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />195 metriä ennen maalia. Hymystä huolimatta maaliintuloni taisi olla tähänastisista maroistani matala-askelisin.

 

Huraa! Maalissa ja minun ja neljän tunnin väliin jäi vielä muutama sekuntikin. Hidastuneesta vauhdista huolimatta taisin yllättää itseni lisäksi noutajanikin, sillä hämmentävän kaksimielisesti saatoin todeta että  Hyttynen oli maalissa ennen noutajaa. Onneksi noutaja kuitenkin hetimiten saapui tutun sievässä olemuksessaan ja näyn kruunasi kädessä ollut palari. Olo oli kuin kuninkaalla. Tämän päiväisen lenkkini perusteella täytyy sanoa että hienointa on voittaminen – itsensä voittaminen. Tätä vielä fiilistellään - Ugh!