Helsingistä puuttuvat mäet, nyt sen tietävät jalkanikin. Olin viikonloppuna kotiseuduilla tonttuhommissa ja kävin sunnuntaiaamuna juoksemassa lenkin lähimaastossa. Pitkästä aikaa kiersin n. viiden kilometrin pururadan, joka kiertää läheisen järven. Tämän jälkeen köpöttelin vielä hetkenaikaa katujen varsia. Kadunvarret ovat sisämaassa samanlaisia kuin täällä rannikolla, mutta pururata olikin jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Tarkoitukseni oli jatkaa syksyn teemaa eli rauhallista huuhtelevaa lönköttelyä mutta homma meni heti alusta happamaksi. Ällistelin ja ihmettelin jalkojen tuntemuksia ja muuta selitystä en keksinyt kuin että en ole tottunut juoksemaan sellaista vuoristorataa, jolle sinä sumuisen tyynenä sunnuntaiaamuna päädyin. Matkaa taisi kaiken kaikkiaan tulla n. seitsemän kilometriä ja aikaa kului tuohon matkaan tuttu neljäkymmentä minuuttia. Fiilikset eivät kuitenkaan ollut totutun kaltaiset: jalat olivat voimattomat ja keuhkot huusivat lisää ilmaa. On kovin helppoa tokaista välillä että kroppa tottuu, minkä vuoksi harjoittelun pitää muodostua erityyppisistä harjoitteista. Tällaisina hetkinä sen kuitenkin kokee kouriintuntuvasti. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta kuinka juosta vaihtelevassa maastossa kun mäkiä ei lähimaastossa ole… Tai jos pysähdyn ajattelemaan, niin kyllähän noita mäkiä löytyy: Tölikän kierroksella Linnunlaulun nyppylä mutta se ei oikein toimi kun mäki tulee vastaa kerran kahdessa kilometrissä. Malminkartanon jätemäki on fillarilenkin arvoinen paikka, mutta sinne en näillä keleillä lähde, se on siis kesäkohde. Muistaakseni Linnanmäen kulmilla on mehukas mäki, jonka voisi yhdistää Linnunlaulun nyppylään ja vielä noiden päälle Uimastadionin mäet….hmm. Vika on ollut miehen mielessä eikä tasaiseksi syyttämässäni rannikossa - myönnän. Linnanmäen mäistä ja Uimastadionin nyppäreestä voisinkin saada aikaiseksi jännän mausteen muuten tasapaksuille keskustan peruslenkeille. Tutkitaan ja testataan…